kirjoittanut Isa Hukka, 23 kesäkuu 2022
Tekstin sisältöhuomautukset
ableismi, disabilismi eli vammaisten syrjintä, esteellisyys, laitostaminen, medikaalinen syrjintä, eugeniikka, kolonialismi, rasismi, luokkasorto, queerfobia, väkivalta, trauma, COVID19, kuolema
Saavutettavuus
Tekstin viitteet on sijoitettu linkkien kautta tavallisena tekstinä artikkelin loppuun. “´Jos painat esimerkiksi linkkiä “Viite 1”, niin sivu ohjaa sinut viitetekstiin, ja kun haluat löytää takaisin jatkamaan leipätekstin lukemista niin voit painaa selaimen takaisin-toimintoa.
English version can be found on FCH’s site via this link: https://feministculturehouse.org/publishing/commissions/isa-hukka/
Mikäli sinulla on palautetta, kysyttävää tai tarvitset apua tämän tekstin lukemisessa, otathan yhteyttä: info@feministculturehouse.org
//
Helsinki, elokuu, pandemiakuukausi nro 18. Lempeässä auringossa onnun ratikkapysäkiltä kohti määränpäätä, kainaloni hajusteettomilla tuotteilla raikastettuina, ylläni upeat keikkavaatteet, repussani lääkedosetti ja keikan seuraamista helpottavia tulosteita, joita paikalle saapuvat rampaystäväni saattavat kaivata. Paikan ovella huokaisen nähdessäni, että rakennuksen muutaman sanan esteettömyystiedot onneksi pitivät paikkansa. Tapahtumajärjestäjät, ihanat runousaktiivit, tervehtivät minua iloisesti ja vaihdamme kuulumiset – tosin metrien päästä, sillä osalla heistä ei jostain syystä ole maskia. Keskustelun aikana katseeni harhautuu esiintymislavalle. Kaikki on kunnossa: valaistus on tarpeeksi kirkas, videokamera seisoo valmiina striimaamaan ja sisustus on kutsuva. Mutta sitten rampakatseeni porautuu viiteen askelmaan: konkreettiseen muistutukseen siitä millaisia ihmisiä järjestäjät pitävät potentiaalisina esiintyjinä. Jäädyn katsomaan lavalle johtavia portaita, jotka repivät auki tutun, ammottavan kuilun minun ja keskustelukumppanini välille. ‘Olisiko mua edes pyydetty esiintymään jos en menisi läpi pinkojasta?’ Tuo elokuun päivä on yksi niistä lukemattomista hämmentävistä hetkistä kun tasapainoilen rampa- ja pinkojamaailmojen välillä, jotka ovat pandemia-aikana loitonneet toisistaan entisestään.
Sisään tulviva pinkojatodellisuus
Iso osa yhteiskuntamme niin sanotusti vammattomista ja terveistä ihmisistä elää jonkinlaisessa versiossa pinkojatodellisuudesta. Keksimme ja otimme käyttöön “pinkoja”-käsitteen Just Another Crip Group -rampakollektiivimme kanssa vuonna 2020. Tarvitsimme ableistisessa yhteiskunnassa elämistä kuvaavaa suomenkielistä sanastoa ja myös eräänlaisen vastakappaleen “rammalle”. Englanniksi käytetään samankaltaisissa yhteyksissä sanaa “abled” (Viite 1), mutta sitä ei voi samastaa suomen kielen “pinkojaan”.
Pinkojatodellisuuden keskiössä on tietysti pinkoja itse: vammaton, pystyvä ja yksilökeskeinen suorittaja, joka hiihtää huimaavaa vauhtia eteenpäin. Pinkoja kiitää mallikkaasti, kyvykkyysnormia pönkittäen kohti urakehitystä ja itseä kehittäviä harrastuksia, burnoutin partaalla keikkuen, unohtaen rammat kauas taakseen. Pinkoja on saanut monet uskomaan, että se edustaisi neutraaliutta. Se väittää määrittelevänsä ihmisyyden universaalit vähimmäisehdot. Pinkoja on valkoinen; “normaalisti” kävelevä; kuuleva; näkevä; puhuva; “terve” ja neurotyypillinen yksilö, joka pärjää ilman toisten apua (ikään kuin se olisi mahdollista). Eli tosiasiassa vammaisvihamielinen, kolonialistinen ja uusliberalistinen hahmo: vain yhdenlaisen Terveyden, Kauneuden ja Menestyksen perikuva, jolla on aina jo kiire seuraavaan tapaamiseen.
Kun pinkoja suuntaa katseensa rampaan, se näkee vaillinaisuutta, oli kyseessä sitten yksilö, yhteisö tai vaikka rampajärjestö. Pinkojakatseen lävitse rampa on säälittävä melkein-ihminen, jolla ei ole tulevaisuutta. Pinkojan silmissä “vammat”, “häiriöt” ja “sairaudet” ovat itse aiheutettuja tai sitten traagisesti kohdalle sattuneita; ne ovat yksilön keho/mielessä sijaitsevia lääketieteellisiä ongelmia, joihin tulee etsiä parannusta. ‘Millainenkohan noiden elämänlaatu ees on…?’ (Viite 2) Julkisessa tilassa pinkojakatse pyrkii kontrolloimaan meitä, se tuijottaa rammat toisiksi. Viime vuosisadat pinkoja on muovannut ableistisia (Viite 3) käytänteitä ja järjestelmiä, joilla mm. eristää rammat sekä yhteiskunnasta että toisistaan. Pinkoja siivoaa meidät laitoksiin, epäinhimillistää meidät ns. länsimainen lääketiede työkalunaan ja pahimmillaan se eliminoi “poikkeaviksi” luokitellut kehomielet.
Pandemia on vain kiihdyttänyt pinkojan tahtia. Se tuntuu ehtivän kaikkialle. Vaikka yrittäisin hetken olla uutispimennossa, vältellä sen dominoimaa julkista keskustelua, silti pinkojamaailma tulvii sisään melkein joka kerta kun ei-rammat tuttavani avaavat suunsa. ‘Ai että pidetäänkö mun taidenäyttelyn avajaisissa maskeja? En tiedä… Varmasti sit helpompi kaikille, ettet tuu tällä kertaa…’ Luovutan ja katson jälleen uutiset. Todistan kun pinkojataiteilijat puolustavat äänekkäästi omaa etuaan ja vaativat suojaustoimien alasajoa; pinkojat väittelevät maskin käytön hyödyistä ja haitoista; pinkojat valittavat terveysturvallisuustoimien (eli saavutettavuuden) maksavan taidelaitoksille liikaa; pinkojat järjestävät suuria ensi-iltajuhlia; pinkojat puhuvat uutisstudiossa siitä miten Talous täytyy vapauttaa “rajoitusten” kurituksesta; pinkojat järjestävät entistäkin esteellisempiä esityksiä; pinkojat kauhistelevat lehdissä kuinka “ne maahanmuuttajat” eivät ota rokotteita pinkojaylivallan sanelemaan tahtiin; pinkojat vaativat tiettyjen taiteen instituutioiden avaamista toisten hengen ja terveyden kustannuksella; pinkojat haikailevat “paluuta normaaliin”; pinkojat esittävät laskelmia siitä kuinka monen ihmishengen uhraaminen on “uuden normaalin” arvoista; pinkojat teeskentelevät, että pandemia olisi ohi; pinkojataiteilijat vaativat “oikeutta tehdä työtä” alalla, jolla työskentely on aina ollut esteellistä monille marginalisoiduille taiteilijoille; ja jotkut pinkoja-asiantuntijat antavat ilme värähtämättä eugenistisia (Viite 4) lausuntoja. Hienoja uutisia: korona tappaa vain riskiryhmäläiset!
Meidän luoma rampatodellisuus
Samaan aikaan rampatodellisuudessa ihmiset ympärilläni eristäytyvät kotiin pitääkseen huolta itsestään ja muista. Pelkäämme mennä hetkeksi ruokakauppaan; olemme jatkuvasti 10 päivän karanteeneissa voidaksemme tavata ystävän sisällä; elintärkeitä hoitojamme siirretään ja lopetetaan; koemme helpotusta siitä, että etäopetusta on vihdoin saatavilla, ja kun se taas viedään meiltä, kirjoitamme pitkiä meilejä saavutettavuudesta dekaaneille ja tasa-arvovastaaville; henkilökohtaiset avustajamme altistuvat ja joudumme järjestämään arkemme aina uudestaan; luonnostelemme yhdessä toimintaohjeistusta riskiryhmäläisten arkeen, koska sekä THL että lääkärimme pidättäytyvät ottamasta kantaa; sairastamme muiden sairauksien päälle pitkää koronatautia; ja ihmettelemme mitä tehdä kun krooniset sairautemme oireilevat hälyttävästi, eikä päivystykseen voi koronatilanteen vuoksi mennä.
Alamme rakentaa yhteisöllisyyttä ja vaalia vastavuoroista apua ja radikaalia hoivaa määrätietoisemmin kuin koskaan. Keksimme strategioita, sillä on pakko. Asioimme toistemme puolesta, jaamme puhelimessa vertaistukea, perustamme Telegram-ryhmiä, luomme rampajärjestöjä ja hoivaverkostoja, keräämme yhdessä rahat ystävän yksityislääkärikäyntiin, puhumme loputtomia videopuheluita, etsimme ja jaamme ulkomaista tutkimustietoa pitkästä koronataudista, diilaamme toisillemme tarpeeksi suojaavia kasvomaskeja ja kökötämme -20 asteen pakkasessa turvaväleillä maskit päässä tavataksemme turvallisesti.
“Rampa” (Viite 5) on poliittinen identiteetti sekä olemisen ja vastarinnan muoto, joka ei niele totuttuja käsityksiä vammaisuudesta. Rampanäkökulmasta vammaisuus on jatkuvasti muuttuvaa, moniäänistä, ristiriitaista – ja ennen kaikkea poliittista. Rampa haastaa passiivisuuden, jonka piiriin vammaiset ja sairaat ihmiset usein sysätään. Se laajentaa ja uudelleenkirjoittaa vammaisuuden kategoriaa: kuka tahansa järjestelmällisesti esteellisyyttä kohtaava ja jollain tapaa yhteiskunnan vammaiseksi, sairaaksi, poikkeavaksi, epätyypilliseksi, jne. tekemä voi omaksua rampaidentiteetin; oli hän sitten liikuntavammainen, mielenterveyskuntoutuja, autistinen, kroonisesti sairas, kuuro, selviytyjä (Viite 6), tms. Vammais- ja rampayhteisöjen sisällä käydään jatkuvaa keskustelua termistöstä, ja jokaisen ihmisen ja ryhmän itsemäärittelyoikeutta tulee ymmärtää (ks. CDSC 2022, Clare 2015: 84-85, Lindström 2021, Piepzna-Samarasinha 2018).
Rampaliikkeitä on monia erilaisia ja eri konteksteissa toimivia. Ramparyhmät, -kollektiivit, -toimijat ja -instituutiot keskittyvät erilaisiin asioihin, kuten esimerkiksi akateemiseen rampatutkimukseen, rampataidefestareiden järjestämiseen, radikaalin hoivan organisointiin ruohonjuuritasolla tai psykiatriseen abolitionismiin (Viite 7), jne. Niiden toiminta rakentuu etenkin vammaisuuden uudelleenajattelun, poliittisuuden, radikaalin saavutettavuuden ja yhteisökeskeisyyden varaan. Monet rampaliikkeet ovat myös intersektionaalisia (Viite 8) ja liikkeissä toimimmekin usein me moniperustaista syrjintää kohtaavat ihmiset. Monet eivät löydä paikkaansa ns. valtavirtaisemmassa vammaisliikkeessä, jota etenkin QTBIPOC (Viite 9) rammat ovat kritisoineet mm. hyvin valkoiseksi ja cisheteroseksistiseksi (ks. Piezpna-Samarasinha 2018, Sins Invalid 2019, Kafer 2013). Rampayhteisöissä myös rampojen välisten erojen tunnistaminen ja kohtaaminen on olennaista. Millaista kohtaamani esteellisyys on, ottaen huomioon, että olen esim. korkeakoulutettu, valkoinen, näkevä, kuuleva – ja suurimman osan ajasta kävelevä – rampa Suomessa? Miten sisällytän muunlaisia rampatodellisuuksia ja tarpeita toimiessani oikeudenmukaisuuden puolesta? Rampa elää vastavuoroisesta hoivasta, rakkaudesta, solidaarisuudesta ja yhteisöllisyydestä; pyrkimyksestä aidosti tukea kaikenlaisia kehomieliä.
Rampaidentiteetin omaksumista ja rampaliikkeissä toimimista voi luonnehtia myös tavaksi selvitä pinkojamaailmassa. Minna Salami kirjoittaa mustan feminismin nykykontekstissa seuraavasti: “Jotta marginalisoitu identiteetti olisi ilon lähde, se ei voi oletusarvoisesti olla olemassa vastarinnan välineenä. Ja toisaalta, jotta niin kutsuttu toiseutettu identiteetti voi olla vastarinnan lähde, sen pitää olla ilon tuoja” (suora lainaus Salami 2019: 105). Tätä ajatusta voi soveltaa myös rampamaailmaa rakentaessa. Me emme ole olemassa paljastaaksemme pinkojan luonteen tai hajottaaksemme sen ylläpitämiä rakenteita. Jos käytämme ison osan energiastamme niskassa tuntuvan pinkojan tuijotuksen vastustamiseen tai pinkojan perässä kipittämiseen, silloin pinkoja on jo voittanut. Olemme rampoja itseämme, toisiamme, tulevia ja menneitä rampasukupolvia varten: kestävämpää, nautinollisempaa ja oikeudenmukaisempaa tulevaisuutta varten. Millä kaikilla tavoilla voisimme luoda vielä lisää rampakulttuuria, -iloa, -nautintoa ja -rakkautta?
Pinkojan illuusio ja sen mahdollisuuksia
Tosiasiassa rampa ja pinkoja eivät ole kaukana toisistaan: pohjimmiltaan ne ovat sama. Rampa vain on se, joka tunnistetaan haavoittuvaiseksi. Ramman olemassaolo muistuttaa pinkojaa tästä tosiasiasta, mikä saa sen pinkomaan pakoon entistä lujempaa ja osallistumaan ableistisen pinkojayhteiskunnan tuottamiseen. Pinkojakulttuurissa tehdäänkin uskomaton määrä töitä sen peittelemiseksi, että kuka tahansa voi milloin tahansa sairastua tai vammautua: tarvita lisää apua ja tukea.
Kun pinkoja suuntaa katseensa rampaan, se ei näe meitä. Se näkee omat pelkonsa. Se joutuu pysähtymään, haastamaan maailmankuvaansa, näkemään elämän sellaisena kuin se tosiasiassa on: alati muuttuvana, arvaamattomana ja rajallisena. Se näkee, että kärsimys, sairastuminen ja kuolema ovat osa elämää. Ja että nykyistä yhteiskuntaamme ei todellakaan ole rakennettu tavalla, joka edistäisi kaikkien hyvinvointia, hyvän elämän perusehtojen täyttymistä tai edes hengissä selviämistä. Jos pinkoja sisäistäisi nämä asiat, olisi pinkojaylivallalle (engl. “abled supremacy”termi jonka opin Mia Mingukselta) perustuvaa kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää hankala enää perustella.
Koronapandemia aluksi horjuttikin pinkojan etenemistä, muistutti sitä sen omasta hauraudesta. Tässä hetkessä, kesällä 2022, voisi todeta toimittaja Katja Marteliuksen (2022) kolumnista inspiroituen, että pinkoja uskottelee itselleen kuin henkensä edestä, että olisi jälleen mahdollista elää kuten helmikuussa 2020. Selittääkö tähän kuvitelmaan tarraaminen osaltaan sitä miksi pinkojat vähättelevät koronavirusta, pitkää koronatautia ja rampanäkökulmaa pandemiaan? Onko tämä sen eugenistisen puheen taustalla, jonka mukaan on “välttämätöntä” uhrata osa väestöstä koronataudille, jotta hyväosaiset pääsevät jatkamaan “normaalia” elämää? Liittyykö tämä siihen miksi pinkojat niin taide- ja kulttuurialalla kuin muuallakin, etäännyttävät itsensä riskiryhmäläisten todellisuuksista yhä vahvemmin? Selittääkö tämä osaltaan sitä miten ihmiset kehtasivat järjestää Helsingissä 03.02.2022 kulttuuri- ja tapahtuma-alojen mielenilmauksen, jossa he kantoivat oikeaa hauta-arkkua symbolina “kulttuurin kuolemalle”, ja jonka viestinnässä väittivät kulttuurialan olevan se, joka sairastaa “todellista” pitkää koronatautia (JACG 2022)? Pohdin miten olemme päätyneet tähän. Pinkojatodellisuudessa elävien on mahdollista olla ulottamatta empatiaa asioihin, jotka todellisuudessa koskevat meitä kaikkia. Minkä vuoksi osa ihmisistä on niin tottuneita ableismiin, rampojen ohittamiseen ja vammaisvihaan, etteivät edes tunnista niitä? Miten osa voi elää elämänsä noin syvällä pinkojahybriksessä, unohtaen toisenlaiset kokemukset kauas taakseen?
Kuten eräs viisas rampaystäväni asian muotoili, yksi ramman voimista piilee juuri siinä, että pinkojakatse ei havaitse sitä. Pinkoja ei erota monia meitä rammoiksi ollenkaan, koska se etsii lähinnä tiettyjä apuvälineitä tai poikkeavaksi leimattua tapaa liikkua. Se ei tajua ystävän polkupyörää apuvälineeksi tai tunnista kollegan kroonisen kivun kehollisia merkkejä. Se ei osaa edes arvata kuinka moni ympärillä todellisuudessa onkin rampa. Vaikka tämä ei-näkyminen tekee elämästämme hankalaa, se on suuri mahdollisuus. Pinkoja ei kykene tunnistamaan joka puolella värähteleviä rampavastarinnan signaaleja. Siten se ei voi viedä meiltä rampariemua, rampoja tiloja, eikä paeta ramparakkauden rihmastoja, jotka saavuttavat sen lopulta, pinkomisen nopeudesta huolimatta.
Pinkojakatseen rajallisuus sisältää myös mahdollisuuden harjoittaa rampasolidaarisuutta. Esimerkiksi minä, suurimman osan ajasta kävelevänä, koulutettuna, pinkojasta läpi menevänä taiteilijana, pääsen tiloihin ja keskusteluihin, joihin monen muun ramman pääsy estetään. Miten tehdä näistä tiloista saavutettavampia rammoille ja kaikille marginaaleihin sullotuille? Miten rampauttaa kaikkia niitä esiintymislavoja, joille päästäkseen täytyy kävellä lukemattomia portaita, puhua tiettyä kieltä, omata tietty koulutus ja näyttää tietynlaiselta?
Rammaksi ei synnytä, rammaksi tullaan
Helsinki, tammikuu, pandemiakuukausi nro 22. Puhun puhelimessa ennestään tuntemattoman, ihanan oloisen queerin rampataiteilijan kanssa. Olemme löytäneet toisemme somen kautta, jossa ajan viettäminen on toiminut monelle meistä ainoana turvallisena keinona tutustua uusiin ihmisiin. Opimme, että olemme pandemia-aikana toisistamme tietämättä kehitelleet mallia riskiryhmille saavutettavammasta esityksestä. Jaamme korvamatonta rampatietoamme, rakennamme pala palalta haavekuvaa näytöksestä, johon voisivat uskaltaa tulla ne, jotka toistuvasti jätetään ulkopuolelle.
Puhelun lopussa rampafilosofoimme. Kollega kysyy miten tiivistäisin oman rampakokemukseni tässä hetkessä. Vastaan Simone de Beauvoiria mukaillen, että rammaksi ei synnytä, rammaksi tullaan (Viite 10). Se tapahtuu rampaidentiteetin syleilemisen, yhteisön löytämisen, solidaarisen toimimisen ja oman elämänsä rampauttamisen prosessien kautta – tai jotain sellaista. Minä ja kollega nauretaan leveästi. Ajattelen mielessäni: luojan kiitos olemme tulleet meiksi. Rampamaailma, rampa taidekenttä on jo täällä.
Kysymyksiä
Millainen olisi radikaali ja kokonaisvaltainen käsitys saavutettavuudesta?
Millainen taiteen ja kulttuurin kenttä olisi jos käsityksemme saavutettavuudesta olisi radikaali ja kokonaisvaltainen?
Miltä ramparakkaus näyttää? Miltä se tuntuu?
Millainen on mahdollisimman saavutettava tila? Miltä se tuntuu?
Millainen on meidän rampojen organisoima tila? Miltä se tuntuu?
Millaista on solidaarisuus? Miltä se tuntuu?
Miten voin omilla teoillani joka päivä luoda saavutettavuutta?
Miten itse kohtelen rampoja ja vammaisia ihmisiä?
Puutunko siihen miten ympärilläni kohdellaan vammaisia ihmisiä?
Ajattelenko, että sairaus, vammaisuus tai saavutettavuus ei koske minua?
Millaisia ennakkokäsityksiä minulla on vammaisista ihmisistä?
Miten pysyä avoimena muiden ihmisyydelle, yksilöllisyydelle ja monimutkaisuudelle?
Miten pysyä avoimena muunlaisille kyvykkyyksille ja todellisuuksille?
Miten tehdä tilaa muunlaisille kokemuksille kuin omilleni?
Miten kyseenalaistaa omia oletuksiani siitä miltä vammaiset ihmiset tai kokemukset näyttävät ulospäin?
Miten tehdä ympäristöni sellaiseksi, että vammaisilla ihmisillä on turvallisempaa kertoa tarpeistaan ja todellisuuksistaan?
Miten tehdä avun antamisesta ja pyytämisestä helpompaa?
Miten tarjota, vastaanottaa ja lisätä kaikenlaista hoivaa ja huolenpitoa?
Pidänkö huolta itsestäni tai ihmisistä lähelläni?
Miten oppia lisää ableismista ja vammaisten syrjinnästä?
Miten ymmärrän saavutettavuuden?
Miten harjoittaa antiableismia?
Miten niissä instituutioissa, joissa toimin ja vaikutan, huomioidaan nämä asiat?
Miten rasismi, queerfobia, transfobia, seksismi, misogynia, ikäsyrjintä, köyhyys, uskontoon perustuva syrjintä, asunnottomuus ja paperittomuus huomioidaan saavutettavuuden edistämisessä?
Mitä tarkoitetaan sillä, että osa ihmisistä haluaa “palata normaaliin”?
Kenen normaaliin, millaiseen normaaliin?
Jos “normaalilla” tarkoitetaan yhteiskuntaa ennen pandemiaa, miksi jotkut haluavat siihen takaisin?
Jos “normaalilla” tarkoitetaan taiteen kenttää ennen pandemiaa, miksi jotkut haluavat siihen takaisin?
Entä jos suhtautuisimme “normaalin” kaipaamisen sijaan realistisesti, avoimesti ja uteliaasti uuteen tilanteeseen, jossa tosiasiassa olemme?
Miten pandemian myötä opitut asiat voisivat edesauttaa taiteen ja kulttuurin kentän rampauttamista?
Miksi taiteen ja kulttuurin kentällä ei ole otettu laajasti käyttöön niitä saavutettavuutta lisääviä työkaluja, joita jo on? (ks. esim. Bullivant & Lindholm 2021)
Millaisia tekoja vaatisi taiteen kentän rampauttaminen?
Järjestelmätasolla? Globaalin solidaarisuuden näkökulmasta?
Toimeentulon osalta? Sairaspoissaolokäytäntöjen osalta? Sopimusten osalta?
Instituutiotasolla?
Projektitasolla?
Yhteisöjen tasolla?
Yksilötasolla?
Miten teen yhteistyötä rampojen ja vammaisten ihmisten kanssa?
Ajattelenko saavutettavuutta ainoastaan yleisön kohdalla?
Ovatko tekemäni projektit tai ylläpitämäni instituutiot saavutettavia vammaisille ja sairaille työntekijöille?
Onko työskentely- ja organisointiprosesseissa mukana rampoja ja/tai vammaisia ihmisiä?
Millainen on saavutettava esitys tai tapahtuma? Kenelle saavutettava?
Millainen on saavutettava esitys tai tapahtuma pandemia-aikana? Kenelle saavutettava?
Miten kommunikoin saavutettavuudesta?
Olenko rehellinen siitä millaisia ihmisiä pidän teosteni kohdeyleisönä?
Onko saavutettavuus tekemiseni lähtökohta vai helposti unohtuva viimeinen asia?
Millainen on riskiryhmille saavutettava esitys tai tapahtuma koronapandemian muovaamassa maailmassa?
Toiminko rakkaudesta käsin?
Kirjoittajasta
Isa Hukka on Stadissa asuva ei-binäärinen queer rampataiteilija, opiskelija ja isosisarus, jolle oma sänky ja tanssisalit ovat pyhiä paikkoja. Hän opiskelee yliopistossa humanistisia tieteitä keskittyen feministiseen teoriaan. Hukka on syntynyt Helsingissä, joskin osia hänestä asuu myös Pohjois-Pohjanmaalla, Kööpenhaminassa ja Montrealissa. Esittävän taiteen tekemisen lisäksi hän on julkaissut suomen- ja englanninkielistä ramparunouttaan esim. Nuori Voima, Astra ja Libero -lehdissä ja kääntänyt Leah Lakshmi Piepzna-Samarasinhan runoutta Tuli&Savu -lehteen. Hänen tekstejään on palkittu Debytoi runoilijana -kilpailussa 2020 ja J. H. Erkon kirjoituskilpailussa 2021. Hukka on myös yksi Rampaopiskelijat ry:n, Just Another Crip Groupin ja Rampahoivaverkosto Helsingin perustajista.
Kirjoittajan kiitokset
Orlan Ohtonen
Katie Lenanton
Jemina Lindholm
Juti Saari
Inna Lampinen
Wambui Njuguna-Räisänen
Aku Meriläinen
Salla Aldrin Salskov
Linnea Kilpeläinen
Nadja Leham
Milla Tengström
Marja
Queerantine group
Queer kirjoittajaryhmä / the Queer Writing Group 2022
ja muut ramparakkaat / and other crip darlings
Sen kaiken tuen lisäksi, jota olen saanut ihmisiltä ympärilläni täällä Suomessa ja Pohjois-Euroopassa, tätä esseetä ei olisi olemassa ilman (1) kaikkia taiteilijoita, kirjoittajia, järjestäjiä ja ihmisiä, jotka ovat olleet kehittämässä vammaisten oikeudenmukaisuusliikettä (engl. Disability Justice) ja toimineet sen hyväksi. Tätä työtä tehdään QTBIPOC vammaisten, rampojen, autistien, neuroepätyypillisten, kuurojen ja viittomakielisten, sokeiden, jne. henkilöiden, kollektiivien ja yhteisöjen johdolla. Monet näistä edellä mainituista toimivat kolonisoidulla maalla, nykyisten Yhdysvaltojen, Kanadan ja Britannian kansallisvaltioiden alueilla, (2) kaikkea sitä työtä, jota ihmiset ovat tehneet suomalaisissa vammais- ja rampaliikkeissä.
With FCH, I publicly acknowledge that the State of Finland is founded on the lands of the Sámi people, the Finnish people, and many others. We pay our respects to the Sámi people as the indigenous inhabitants of the Sápmi area, and recognise their rights as an indigenous people. We recognise and respect their sovereignty, their culture, their custodianship, and their continuing contribution to the life of this state. We welcome feedback about the phrasing of this statement.
Viitteet
Viite 1. “Abled” juontaa englannin käsitteestä able-bodied and -minded, eli vapaasti suomennettuna kehomieleltään “kykenevä”: siis henkilö, joka on etuoikeutettu ableistisessa yhteiskunnassa. “Abled” on joidenkin rampojen ja vammaisten käyttämä nimitys, jota käytämme etenkin yhteisön sisäisesti.
Sen sävy yksinkertaistava ja leimaava – mikä on tarkoituskin – joten harva käyttää sitä asiallisemmissa yhteyksissä tai julkisessa keskustelussa. Osa vammaisaktiiveista ei tue sanan käyttöä, esim. koska sen voi nähdä lisäävän turhaa vastakkainasettelua tai siksi, että kukaan ihminen ei ole tosiasiassa “kykenevä”. Pinkoja-termi ei kommentoi yksilön kehollisuutta tai pystyvyyttä, vaan on tapa osoittaa rakenteisiin, normeihin ja kulttuurisiin kertomuksiin.
Osa rampa-aktiiveista ja -teoreetikoista puhuu pinkojista esim. neutraalimmalla termillä “non-disabled” (“ei-vammainen”, “vammaton”). Osa taas käyttää lähinnä käsitettä “temporarily able-bodied”, eli suomeksi esim. väliaikaisesti tai toistaiseksi vammaton (tai oma ehdotukseni: “toistaiseksi pinkoja”).
Viite 2. Tässä kappaleessa kuvaan ilmiötä, jota teoreettisesti kutsutaan vammaisuuden lääketieteellis-yksilöllinen malliksi (“medical and individual model(s) of disability”). Eri mallit vastaavat kukin eri tavoilla siihen, että mitä vammaisuus on ja missä se sijaitsee tai tuotetaan. Lääketieteellinen ja yksilöllinen malli ovat monissa nyky-yhteiskunnissa hallitseva tapa ymmärtää vammaisuus. Tämä ajattelutapa ylläpitää ja edistää vammaisten ja rampojen sortoa.
Vammaiset aktivistit ja vammaistutkijat ovat haastaneet edellistä mallia vammaisuuden sosiaalisen mallin (“social model of disability”) avulla n. 1960-luvulta eteenpäin. Sosiaalinen malli lyhyesti sanottuna paikantaa vammaisuuden yhteiskunnalliseksi ja sosiaaliseksi ilmiöksi. Sen mukaan kenenkään kehomieli ei ole sinänsä vammainen vaan yhteiskunnan esteellisyys (mm. fyysinen esteellisyys, kielteiset asenteet, työelämän rakenteet, jne.) tuottaa vammaisuuden.
Tämä rampa-ajattelu ja -toiminta, jossa itsekin olen mukana, pohjautuu kuitenkin monitasoisimmille käsityksille. Yksi tapa käsitteellistää sitä on Alison Kaferin plus muiden kehittelemä vammaisuuden poliittis-relationaaliselle malli (“political relational model of disability”). Malli ammentaa sosiaalisesta mallista, mutta pitää sitä riittämättömänä. Malli tunnistaa vammaisuuden ja ableismin muovautumisen olevan olennaisesti yhteyksissä muihin sorron muotoihin ja ilmiöihin, esim. rasismiin, luokkasortoon, queerfobiaan, seksityöntekijöiden aseman heikentämiseen, oikeusjärjestelmien epäoikeudenmukaisuuteen, jne. Poliittis-relationaalisesta näkökulmasta vammaisuus paikannetaan monitahoisesti: yksilön kehomielen realiteettien, aktiivisen poliittisen toimijuuden ja suhteissa olemisen kautta.
On kuitenkin tärkeää muistaa, että vaikka Kaferin +muiden malli on ollut vaikutusvaltainen, ja sen kaikuja voidaan tunnistaa useista rampaliikkeistä ja -ajatuksista, itse rampaliikkeet eivät automaattisesti ole akateemisia tai teoreettisia.
Lähteet: Kafer 2013, Vähäpassi 2017, CDSC 2022, Piepzna-Samarasinha 2018.
Viite 3. Ableismi on kyvykkyyden perusteella syrjivä sortojärjestelmä, joka arvottaa ihmisten kehomieliä yhteiskunnallisesti tuotettujen ideoiden, kuten normaaliuden, tuottavuuden, haluttavuuden, älykkyyden, erinomaisuuden, jne. perusteella. Näiden ideoiden juuret ovat syvällä esim. eugeniikassa, rasismissa, kapitalismissa ja kolonialismissa, joten myös anti-ableistisen ajattelun ja toiminnan on oltava intersektionaalista ja moniulotteista, ns. yhden asian liikkeen sijaan. Ableistiset rakenteet, asenteet ja toimintatavat osuvat etenkin rampoihin, mutta myös pinkojatodellisuudessa elävät ihmiset kärsivät sen vuoksi.
Lähteet mm.: Sins Invalid 2019: 15, 142, Lewis 2022, Lindström 2021.
Viite 4. “Eugenistisen eli rodunjalostusopillisen praktiikan tavoite on luoda tietynlainen “haluttu” ihmisväestö. Populaatiota kontrolloidaan tekemällä päätöksiä siitä kuka saa syntyä, kuka saa lisääntyä, kuka saa terveydenhoitoa, ja keitä taas kannustetaan kuolemaan pois. Eugeniikka on käytännössä esimerkiksi geneettistä muokkausta, pakkosterilisointeja, avustettu itsemurha ja muita mekanismeja, joiden avulla valtaapitävät ihmiset pääsevät päättämään siitä kenellä on oikeus olemassaoloon” (vapaa suomennokseni Sins Invalidin 2019: 155 määritelmästä).
Viite 5. Rampa on yksi mahdollinen suomennos englannin kielen voimaannuttavalle sanalle “crip”, joka taas juontaa alunperin haukkumasanasta “cripple” (vrt. “queer”). Aikaisemmin sana on suomennettu myös esim. “vaivaiseksi”. Englanninkielisissä konteksteissa osa käyttää myös afroamerikkalaisen kirjailija-aktivisti Leroy F. Moore Jr.:n muotoilua “krip”.
“Rampa”-sanaa kehitetään tällä hetkellä kuitenkin nimenomaan suomenkielisessä kontekstissa eikä sitä voi suoraan samastaa “crip”-termiin. Törmäsin itse ensi kertaa rampa-ajatteluun akateemisen rampateorian (crip theory, crip studies) kautta, joka on syntynyt yhteydessä queerteoriaan ja kriittiseen vammaistutkimukseen. Lukeaksesi rampateorian ja vammaistutkimuksen valkoisuuden ja esteellisyyden kritiikkiä, ks. Piepzna-Samarasinha 2018.
Tärkeimmät lähteet, joiden pohjalta olen osaltani ollut keskeisesti mukana kehittämässä suomen “rampa” -käsitettä Suomessa vuodesta 2020 eteenpäin, ovat:
- Just Another Crip Group -rampakollektiivimme keskustelut,
- Piepzna-Samarasinha 2018,
- Sins Invalid 2019,
- Clare 2015,
- Hedva 2022 [2016]
- Kafer 2013,
- Kynnys ry:n Rammat pantterit iskuryhmän historiikkia netissä,
- upeiden suomalaisten taiteilijoiden tuotanto, esim. Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen ja McCepari,
- Feministinen ja antirasistinen vammaistutkimus -kurssin lukemistot, keskustelut ja luennot (2018, Helsingin yliopisto, Julian Honkasalo)
- sekä tietysti kaikkien muiden kanssarampojen kanssa käydyt keskustelut (suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi), suullisesti välittyvä tieto Suomen rampahistoriasta ja somessa toimivien rampojen ulostulot.
Viite 6. Selviytyjä, englanniksi survivor, eli esimerkiksi väkivallasta, onnettomuudesta, laitostamisesta, ihmiskaupasta, tms. selviytynyt henkilö. Huomionarvoista on myös, että vammaiset ja monet muut marginalisoidut ihmiset joutuvat muita useammin erilaisen väkivallan ja häirinnän kohteeksi.
Viite 7. Lisää pohjoisamerikkalaisesta psykiatrisesta abolitionismista voi lukea esim. etsimällä netistä ja somesta tietoa Campaign For Psychiatric Abolition:in toiminnasta. Aiheesta voi lukea myös Stella Akua Mensahin artikkelista (2020).
Viite 8. Intersektionaalisuus on yksinkertaisesti ilmaistuna ymmärrys siitä, että me ihmiset olemme monia asioita samanaikaisesti, ja kaikki ne asiat vaikuttavat meihin (Sins Invalid 2019: 23). Intersektionaalisuus on mustien feministien kehittämä analyysi ja toimintatapa, jossa tarkastellaan identiteettien ja sorron “intersektioita” eli risteyskohtia. Eli sen sijaan, että tarkasteltaisiin henkilön asemaa tai kokemusta esim. ainoastaan hänen sukupuoleensa liittyen, otetaan huomioon, että ihmisillä on lukuisia eroja jotka usein risteävät: rotu, etnisyys, sukupuoli, luokka, kansalaisuus, vammaisuus, ikä, jne. Ihmisen identiteetti, kokemus ja sosiaalinen lokaatio ovat siis moniulotteisia. Teoreetikko ja juridiikan professori Kimberlé Crenshaw kritisoi vaikutusvaltaisessa artikkelissaan (1989) vain yhteen positioon (rotu TAI sukupuoli) keskittyvän syrjinnän analyysin olevan ongelmallista niin feministisessä teoriassa, anti-rasistisessa politiikassa kuin lakienkin tasolla. Hän kuvaa miten mustien naisten kokemukset suljetaan ulos, ellei tarkastella miten kokevat syrjintää mustuuden ja naiseuden risteyskohdassa. Eli sovellettuna: esimerkiksi minä mm. valkoisena rampana queerihmisenä kohtaan moniperustaista syrjintää, mutta samalla kokemukseeni ja asemaani vaikuttavat myös etuoikeuteni (eli esim. valkoisuus, keskiluokkainen tausta, jne.) ja nämä kaikki risteymät synnyttävät kokemustani ja positiotani, jota on ymmärrettävä moniulotteisesti. Intersektionaalisella praktiikalla on monta sataa vuotta pitkä historia, mutta termin ovat vakiinnuttaneet viime vuosisadalla Crenshaw ja myös Combahee River Collective. Rampayhteyksissä intersektionaalista sekä QTBIPOC-johtoista toimintaa harjoittaa etenkin Disability Justice -liike.
Lähteet: Sins Invalid 2019: 23, Piepzna-Samrasinha 2018, Taylor 1998, Crenshaw 1989.
Viite 9. QTBIPOC eli Queer and Trans Black, Indigenous, and People of Color. Lähde: Piepzna-Samarasinha 2018: 16.
Viite 10. Filosofi Simone de Beauvoir kirjoittaa teoksessaan Toinen sukupuoli (esim. Annikki Sunin suomentamana v. 1980) seuraavasti: “Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan.”
Sources and background readings
Arielle, Zipporah (2020) “Please Stop Treating Me Like I’m Disposable When You Talk About the Coronavirus”. Huffington Post. Link:
https://www.huffpost.com/entry/disabled-immunocompromised-people-coronavirus_n_5e6a6acfc5b6dda30fc51c2f
Bullivant & Lindholm (2021) “Access Riders”. Published by FRAME Finland. Link:
https://frame-finland.fi/en/resources/access-riders/
Buzadzic, Gabi (2020) “Gabi har cerebral parese: Træt af isolation? Velkommen til min virkelighed”. Politiken. Link:
https://politiken.dk/debat/debatindlaeg/art7717411/Tr%C3%A6t-af-isolation-Velkommen-til-min-virkelighed
CDSC = Critical Disability Studies Collective (2022) “Terminology” on their website. Site visited 04.04.2022. Link: https://cdsc.umn.edu/cds/terms
Clare, Eli (2015) Exile and Pride: Disability, Queerness and Liberation, 2nd edition.
Crenshaw, Kimberlé (1989) “Demarginalizing the Intersection of Race and Sex: A Black Feminist Critique of Antidiscrimination Doctrine, Feminist Theory and Antiracist Politics,” University of Chicago Legal Forum, vol. 1989, issue 1, Article 8.
Link: http://chicagounbound.uchicago.edu/uclf/vol1989/iss1/8
Gaeta, Amy (2020) “Disabled Communities in the COVID-19 Pandemic” on the website of the Disability Visibility Project. Link:
https://disabilityvisibilityproject.com/2020/03/26/disabled-communities-in-the-covid-19-pandemic/
Hedva, Johanna (2022 [2016]) “Sick Woman Theory” at Topical Cream publication’s website. Published 01.04.2022. Link: https://www.topicalcream.org/features/sick-woman-theory/
Hedva, Johanna (2022) “Why It’s Taking So Long” at Topical Cream publication’s website. Published 01.04.2022. Link: https://www.topicalcream.org/features/why-its-taking-so-long/
JACG = Just Another Crip Group -collective’s blog post (2022) “Rampakritiikki taide- ja kulttuurialan retoriikkaan ja järjestäytymiseen”. Linkki: https://rampakirjeita.wordpress.com/2022/02/09/rampakritiikki-taide-ja-kulttuurialan-retoriikkaan-ja-jarjestaytymiseen/
Lewis, Talila (2022) “Working Definition of Ableism – January 2022 Update” on Talila’s blog. Link:
https://www.talilalewis.com/blog/working-definition-of-ableism-january-2022-update
Lindström, Maija (2021) “Seksismi, rasismi, klassismi – mutta mites ableismi?” s. 4-7. Sosiaalitieteiden opiskelijalehti Diskurssi. Nro 1/2021. Link:
https://issuu.com/diskurssi/docs/diskurssi_2021__1_
Löppönen, Janne (2021) “Solidaarisuus on parasta taidepolitiikkaa”. Nuori Voima. Link:
https://nuorivoima.fi/lue/juttu/solidaarisuus-on-parasta-taidepolitiikkaa
Kafer, Alison (2013) Feminist, Queer, Crip. Bloomington: Indiana University Press.
Mankkinen, Jussi (2017) “Vammainen voi olla myös vihainen, vaarallinen ja onnellinen: “Haluan häiritä taiteellani täydellisyyden kuplaa”” on Yle.fi news site. Link:
https://yle.fi/uutiset/3-9776597
Martelius, Katja (2022) “Elämä elämäntavan edelle” on HS.fi news site. Link:
https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000008516174.html
Mensah, Stella Akua (2020) “Abolition Must Include Psychiatry” on the website of the Disability Visibility Project. Link:
https://disabilityvisibilityproject.com/2020/07/22/abolition-must-include-psychiatry/
Mingus, Mia (2022) “You Are Not Entitled To Our Deaths: COVID, Abled Supremacy & Interdependence” in Leaving Evidence -blog. Link:
https://leavingevidence.wordpress.com/2022/01/16/you-are-not-entitled-to-our-deaths-covid-abled-supremacy-interdependence/
Mingus, Mia (2012) “On Collaboration: Starting With Each Other” in Leaving Evidence -blog. Link:
https://leavingevidence.wordpress.com/2012/08/03/on-collaboration-starting-with-each-other/
Piepzna-Samarasinha, Leah Lakshmi (2018) Care Work: Dreaming Disability Justice. Arsenal Pulp Press, Canada.
Purhonen, Sanni (2020) “Sanasta vammaista, sarvesta härkää“. Culture for all service’s website. Link:
https://www.kulttuuriakaikille.fi/blogi-sanni-purhonen-sanasta-vammaista-sarvesta-harkaa
Rosa, Sophie K (2021) “Sex Worker Rights Are Disability Rights” in Novara Media. Link:
https://novaramedia.com/2021/11/22/sex-worker-rights-are-disability-rights/
Salami, Minna (2019) Aistien viisaus (originally Sensuous Knowledge: A Black Feminist Approach for Everyone). Translated to Finnish by Sini Linteri. S&S Kustantamo.
Schäfer, Sam (2021) “And now here we are”. A comic on the website of the Disability Visibility Project. Link:
https://disabilityvisibilityproject.com/2021/03/08/and-now-here-we-are/
Sins Invalid (2015) “10 Principles of Disability Justice”. Link: https://www.sinsinvalid.org/blog/10-principles-of-disability-justice
Sins Invalid (2019) Skin, Tooth and Bone: Our Movement is Our People. A Disability Justice Primer. 2nd Edition. Berkeley, CA. Link to Sins Invalid’s page. Link:
https://www.sinsinvalid.org/disability-justice-primer
Taylor, Sunaura (2017) Beasts of Burden: Animal and Disability Liberation. The New Press, New York.
Taylor, Ula (1998) “The Historical Evolution of Black Feminist Theory and Praxis”. Journal of Black Studies. Vol. 29, no. 2. 234-53.
Tolonen, Ruut (2019) “Häpeää, itsesyytöksiä, masennusta – toistuvan rasismin vaikutukset mielenterveyteen voivat olla vakavat“ Maailman kuvalehti. Link:
https://www.maailmankuvalehti.fi/2019/pitkat/hapeaa-itsesyytoksia-masennusta-toistuvan-rasismin-vaikutukset-mielenterveyteen-voivat-olla-vakavat/
Vähäpassi, E. (2017) “Transsukupuolisuuden poliittis-relationaalinen malli”, p. 49-63. Sukupuolentutkimus, 1/2017.
Washington, Harriet A. (2008) Medical Apartheid: The Dark History of Medical Experimentation on Black Americans From Colonial Times to the Present. Anchor Books, USA.
Wong, Alice (ed.) (2021) Disability Visibility: First-Person Stories From the Twenty-First Century. Vintage Books, USA.