Kuka siivoaa kakkamyrskyn?

Tässä taas ollaan. 

Tämä tilanne, sen ympärillä käyty keskustelu, epäeettinen uutisointi, syrjintä, aliedustettujen vaientaminen – kaikki tuttuja, moneen kertaan nähtyjä, kuultuja, päivittäin koettuja ilmiöitä. Mitä on tapahtunut?

Iso, monumentaalinen taiteen instituutio on mokannut pahan kerran. Se on loukannut transyhteisöä ja saanut tästä palautetta transtaiteilijoilta. Se jarruttaa, haparoi pimeässä. Se huomaa lähteneensä tielle, jota ei tunne, ja jossa olisi pitänyt alusta pitäen kysyä neuvoa asiaankuuluvilta tekijöiltä. 

Hitto. 

Instituutio pysähtyy, soittelee puheluita, selvittää. Antaa lausuntoja, taas lähtee vähän hätiköiden ja haparoiden, pitää vetää sanoja takaisin, pitää tarkistaa asioita. Pitää heittää joku bussin alle ja pyytää toiselta anteeksi (ei kuitenkaan transyhteisöltä, liekkö tämä unohtunut kuoppaisella tiellä silmät sidottuna ajaessa).

Instituutio löytää porsaanreiän, kovin pienen ja päivänselvästi keksityn, mutta tarttuu siihen, ja alkaa siivoamaan nopeasti maton alle osallisuuttaan somessa ja valtamediassa nyt villinä raivoavaan kakkamyrskyyn. Samalla useamman päivän (ja vuosikymmenen) ajan kritiikkinsä taustoja rautalangasta vääntäneet transtaiteilijat ovat hukkumassa tuon myrskyn alle vailla pelastusrengasta. 

On sanottava ääneen tämä moneen kertaan taiteen, representaation ja aliedustettujen toimijoiden oikeuksien risteyksissä kumissut kysymys: Missä on instituution vastuu? 

Kun sanotaan ‘instituutio’, mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan? Kansallisteatterin seiniä? Teatterinjohtajaa? Sitä pitkää ja yksipuolista taiteen sekä nationalismin historiaa, jonka päällä teatteri seisoo? Instituutio on kaikkien sen osien summa. Instituutio on ihmisten rakentama, ihmisistä rakennettu, ihmisten ylläpitämä. Kun sanotaan, “Kansallisteatteri mokasi”, tarkoitetaan kaikkia ihmisiä sen sisällä, ei rakennusta. 

Virheissä ei ole mitään pahaa. Oppiminen ja muutos rakentuu virheistä, ja kaikki niitä tekevät (paitsi rakennukset). Juuri nyt ollaan taiteen kentän ja eritoten esitystaiteiden saralla muutoksen äärellä – konventioita on pakko tarkastella kriittisesti, koska ne eivät enää reflektoi yhteiskuntaa, joka taidetta ympäröi ja jonka osana se on olemassa. Tällaisessa kohdassa tehdään väistämättä virheitä, ja niistä huomautetaan. Sitten niistä opitaan, ja pyydetään anteeksi.

Miksi taiteen instituutiot toisensa jälkeen jättävät ottamatta nämä viimeiset askeleet? Vastaus liittyy varmasti siihen, että muutos on pelottavaa ja juuri nyt se vavisuttaa taiteen tekijäkuntaa, ja erityisesti sen portinvartijoiden kaartia, johon peräänkuulutetaan siitä toistaiseksi puuttuvaa moninaisuutta. Jos kuitenkaan taide ja sen instituutiot eivät opi ja muutu, on tällä suoria yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Esimerkki 1: Kun transtarinoita kerrotaan toistuvasti vahingollisista lähtökohdista käsin, tuottaa tämä uudelleen ja uudelleen maailmaa, jossa transhenkilöt kokevat syrjintää ja väkivaltaa. 

Esimerkki 2: Kun oletetusti cis-ihmisistä koostuva instituutio lähtee tekemään esitystä transaiheesta, päädytään helposti siihen, että tulee mokattua tavoin, jotka mm. median kautta lietsovat transfobiaa. 

Esimerkki 3: Kun taiteen kautta sallitaan nauraminen aliedustetun ryhmän edustajalle, mahdollistaa se nauramisen myös taiteen ulkopuolella.

Esimerkki 4: Kun instituutiot ja representaatiot junnaavat paikallaan, aiheuttaa se yhteiskunnallista junnausta. 

Taiteella ja kulttuurilla on yhteiskunnallista valtaa, ja siksi myös vastuuta. Taiteen kentän, ja tätä kautta yhteiskunnallisen muutoksen on oltava myös institutionaalista, johtuen siitä suuresta vallan määrästä, joka instituutioille on kasautunut. Representaation ehtoja on kirjoitettava uudelleen – siihen perustuu myös transtaiteilijoiden Kansallisteatterille antama kritiikki. Jos halutaan kertoa transtarinaa, on tämä tehtävä yhdessä transtaiteilijoiden, tai vähintään usean eri perspektiivistä tarinaa tarkastelevan kokemusasiantuntijan kanssa. Kun transtarinoilla tehdään rahaa, on rahan mentävä ainakin osaksi transyhteisöille, koska on kyseessä syrjitty ja aliedustettu ryhmä.

Halusivat etabloituneet, yliedustetut taiteen kentän toimijat sitä tai eivät, seisomme taiteen rakenteiden muutoksen äärellä. Tästä johtuen olemme eittämättä myös taiteen ja laajemmin visuaalisen kulttuurin etiikan äärellä. Tämä keskustelu on monitahoista ja pitkällistä; se ei ole alkanut Kansallisteatterin saamasta kritiikistä eikä se tule tähän loppumaan. Taiteen kentän on jaksettava käydä tätä keskustelua, jotta voimme sekä työympäristönä että yhteiskuntana kulkea kohti yhdenvertaisuutta. 

Kansallisteatteria koskevassa kritiikissä on ollut koko ajan kysymys transhenkilöiden, transyhteisöjen, ja erityisesti transfeminiinien ihmisoikeuksista. Tämä kritiikki ei häviä maton alle lakaisuyrityksistä huolimatta, koska se on osa isompaa keskustelua siitä, kenellä on tilaa olla olemassa, tulla nähdyksi ja kohdatuksi turvallisesti ja arvokkaasti, kertoa omia tarinoitaan ja esimerkiksi tehdä elantonsa taiteella. 

Päätyi Kansallisteatteri nyt esityksessään, käsikirjotuksessaan ja näyttelijäkaartissaan mihin tahansa, sen hapuilu ja harhailu sille itselleen tuntemattomien transkysymysten äärellä on johtanut laajaan transfobiseen keskusteluun, jota ei pelasta porsaanreiät. Kuka tämän kakkamyrskyn siivoaa? Nyt, jos koskaan, olisi täydellinen hetki kuunnella transtaiteilijoita, jotka ovat työssään, elämässään ja aktivismissaan tutkineet tätä taiteen ja identiteetin risteystä vuosikausien ajan. Markus Lindén sanoittaa tämän hienosti: “Tieto sijaitsee siellä, mihin väkivalta kohdistuu. Väkivallan lähde ei voi olla tiedon lähde.” 

Asiantuntijuutta löytyy. On vain valittava antaa sille tilaa. 

Representaation ehdot vaativat uudenlaista, kriittistä huomiota tässä hetkessä juuri siksi, että niillä on uusiutumiseen ja muutokseen johtavaa voimaa. [-] Ottaen huomioon sen, miten representaatiota voidaan käyttää – ja käytetään jatkuvasti – rajoittamaan transihmisten kukoistamista vihamielisessä ympäristössä, me jatkamme silti olemassaoloamme.”

Kiitos näistä sanoista Gossett, Stanley ja Burton.*

“I check in with my trans friends and hear weekly about the struggles they faced from their transphobic doctor, or boss, or family. This has the power to fill me with sadness and remorse, but more often I think about how this reminds me of our resilience as a community. A resilience we should not have to harbour, yet we still manage to do so.”

Kiitos näistä sanoista Travis Alabanza.**

Kiitos monista, tärkeistä sanoista tässä keskustelussa Camille Auer, Mira Eskelinen, Ana Teo Ala-Ruona, Susanna Viljanmaa, Transfeminiinit ry, Trans ry ja kaikki muut transsisarukset, siskot ja veljet, jotka olette jaksaneet työstää muutosta. Jatketaan olemassaoloa, jatketaan vääntämistä. Muistetaan lepo, pehmeys, toisemme ja juhlat. Te olette mun pelastusrengas, haluan olla se teille.

Orlan Ohtonen

yhdessä Emilia Kokon, Hannah Ouramon ja Markus Lindénin kanssa

*Gossett, Stanley, Burton: Trap Door – Trans Cultural Production and the Politics of Visibility, 2017

**Travis Alabanza: Burgerz, 2018

Tämä teksti on kirjoitettu 15.9.2020 kommenttina usean edeltävän päivän kestäneeseen julkiseen keskusteluun suomalaisessa mediassa. Tilanne alkoi siitä, että taiteilija Camille Auer kritisoi Kansallisteatteria koskien näytelmää, jossa transnaisen (myöhemmin muutettu teatterin toimesta “transvestiitiksi”) roolia esittämään on valittu cis-mies. Kritiikkiä seurasi Kansallisteatterin toimesta sekava ja vahingollinen, julkinen kommentointi.

This text was written on 15 Sept 2020 as a comment to a public conversation in Finland, starting from artist Camille Auer’s critique of the National Theatre’s plans to go forward with a play in which a character of a trans woman (later the theatre started calling this a character of a “transvestite”) is played by a cis man. This was followed by a set of messy and harmful public comments by the theatre and Finnish media. It will be translated into English soonish.